Harmi etten silloin kirjoittanut mitään päiväkirjaa, nyt täytyy oikein aivoja rutistaen yrittää muistaa mitä kaikkea tapahtuikaan. Noh, alusta alkaen mitä mieleen tulee....
... Se alkoi tavallisena lääkärikäyntinä. Lääkäri oli myöhässä ja istuskelin äitini kanssa odotushuoneessa, selailin uusia ja vanhoja lehtiä ja tuijottelin kellon viisareiden hidasta etenemistä.
Myöhemmin samana päivänä piti olla myös terapia, mutta sinne en koskaan päässyt.
Vihdoin pitkän (siis todellakin!) odottelun jälkeen pääsin lääkärin puheille. Punnitus ja tavallista paskanjauhantaa; ''miten on syömiset mennyt, mitä kuuluu, miten koulu menee ymsyms''. Siinä sitten valehtelin minkä kerkesin että hienosti on mennyt, paljon paremmin kuin viimeksi kun nähtiin. Paino sanoikin toista. Ja siitäkös se lääkäri-setä sai kiksit. ''Paino näyttää laskeneen''. Ööö, kas kun en huomannut heh?? ''Niinpä näyttää, mutta seuraavalla kerralla se kyllä nousee!''. Lupailin olemattomia, tiesin kyllä että sama härdelli jatkuisi kotona kuin ennenkin.
Lääkäri päästi sitten odotushuoneeseen venailemaan. Se puhui jotain mahdollisesta osastohoidosta, ilmeisesti oli puhunut siitä myös äitini kanssa. Ja muiden sairaanhoitajien ja heppujen kanssa, joita siellä vastaanotolla kirmaili. Tämä keskustelu ja sen jatkuminen on aika sumussa, mutta muistan että kieltäydyin vapaaehtoisesti menemästä ja ei ollut ilmeisesti muita vaihtoehtoja....
''Sitten se on pakkohoito suljetulle, viiikon jakso ja sitten katsotaan uudelleen''.
Tästä alkoi jonkinlainen shokkitila. Rupesin hulluna itkemään ja huutamaan, ettei ne voi niin tehdä. Anelin äitiä viemään minut kotiin, en halua vieraaseen paikkaan yksin, haluan kotiin. Mutta äiti sanoi ettei hän voi asialle mitään, parasta näin. Olin ihan sekaisin. Siitäkös ne lääkärit ja saikut olisi riemastuneet, jos olisin ne saamarin rumat verhot repinyt lattialle ja heitellyt kansioita ympäri huonetta. Mutta ei.
Sain ambulanssikyydin (ilmeisesti pakollinen, äiti ei saanut viedä minua autolla) vaikka matkaa oli vain about kilometri osastolle. Vitutti sekin.
Saavuin osastolle ilman mitään tavaroita ja sain oman huoneen. Suljettu osasto. Ensimmäiset 4 päivää olin täysin sisätiloissa. Siellä oli hirveitä hoitajia, näen vieläkin painajaisia toisinaan. Ne oli ilkeitä. Mutta kai se kuuluu siihen työhön toisinaan. Se osasto oli enemmän mielenterveysongelmista kärsiville, ne ei oikein tienneet anoreksiasta paljoakaan. Yksi mukava, vanhempi mieshoitaja siellä oli. Heitettiin vitsiä saksista (joita lainasin sieltä kun ompelin paljon, ei ollut muutakaan). ''Mihinkäs tarkoitukseen niitä saksia tarvittet?''
3. Hoitajat. Ilkeet biaaatchit ja muutenkin töykeät. ''Laitappas se takapuoli kunnolla siihen penkkiin, etkö osaa istua'' Vihaan niitä nyt ja aina.
2. Se että se oli suljettu. Mut tavallaan huijattiin sinne. En tajunnut että jos en heti suostu vapaaehtoisesti ossalle, joutuisin pakolla. No, tyhmä kun olin. Tylsyys. Istuminen. TUNNIN lepotauot ruoan jälkeen, vain mulle.
1. Nuori hoitaja. Jouduin valvottuihin suihku- ja vessakäynteihin kun paino vähän laski. Kerran suihkussa ollessani yskäisin kevyesti, ihan kuin kuka tahansa, ja sammutin suihkun. Avastessani suihkun lasioven hoitsu seisoo siinä tapittaen että ''jaaha, taisi tulla vähän oksennustakin''. SIIS MITÄ VITTUA?! Sanoin että ei todellakaan, haista vaikka hengitystä ja kaikkea, mutta ei se uskonut, ties mitä siitäkin raportoitiin kaikille. En silloin ollut koskaan edes ajatellut, että voisin oksentaakin.
Viikko kului, ja sain siirron syömishäiriöosastolle. Omahoitajakseni tuli ihan mukava nainen, varaomahoitsuksi karmea nuorempi nainen jota vihasin ja jolle piilovittuilin aina tilanteen salliessa.
Siellä oli juuri vaihtunut/vaihtumassa osastonlääkäri jota sitten siinä aluksi tapailtiin tiheämpään. Ja se kirottu ruokalista... Tulihan sekin sieltä jostain. Kauhea kääkkä oli silloin ravintoterapeuttina, pullea nainen joka takuulla nautti ruoan lisäämisestä peloissaan tärisevien anojen listoihin. ''Siitäs saitte!''
Söin siellä aluksi kuin robotti. Oikeastaan aina. Istuin selkä suorassa kuin marssiin valmistautuva sotilas ja tuijotin hirveitä ruoka-annoksiani. Yritin pitää visusti katseeni omassa lautasessani ja kerätä voimat tulevaan koitokseen. Alussa söin kiltisti, luulin että sellainen kiltti tyttö-strategia veisi eteenpäin vikkelään. Mutta talon tapoihin tottuessa aloin oppia huijaamaan minkä kerkesin. Ja laskemaan kaloreita. Täytyy myöntää etten koskaan ennen osastoa laskenut kaloreita kuin suurin piirtein, mutta neljän kuukauden jälkeen olin kuin mikäkin kone ja ruokien kalorimäärät tulivat kuin apteekin hyllyltä. Jos et osaa laskea kaloreita ennen osastoa, voin onnitella jo etukäteen, opit varmasti siellä ollessasi!
Aluksi elelin kahden hengen huoneessa toisen tytön kanssa, meistä tuli hyviä ystäviä (ainakin minun mielestäni) ja alkujännäyksen jälkeen heitimmekin vitsiä ja joskus se sai olon tuntumaan, kuin olisi jossain ihan muualla.
Ei mennyt kauhean kauaa, kun sain oman huoneen. Se oli ihan kivaa, omaa rauhaa. Oma tila jossa ajatella. Eipä sitä kauheasti muuta ollut tekemistäkään.
Liikunnasta luopuminen oli omalla kohdallani yllättävän helppoa. Olin uupunut, loppuun palanut. Pelkkä sängyllä makaaminen ja siitä nouseminen tuntui mitalin arvoiselta suoritukselta. Alkuun siellä sai kaikki 15 min ulkoilut (kun viikkokokouksessa lääkärit ja hoitsut niin päättivät) ja joskus myöhemmin tuli 30 min ja loppuajalla myös sai käydä erityisluvalla vaikka kaupungilla tai jossain pidemmällä, mihin ei 30 min riittänyt.
Tosin kun paino oli alkanut enemmän nousta, aloin kävellä ihan hemmetinmoisella vauhdilla mahdollisimman pitkän lenkin... että se siitä paranemisesta. Henkisesti ihan riekaleina.
Painon nostaminen oli alkuun ihan okei. Ajattelin että ei se niin paha juttu voi olla, en pääse täältä koskaan pois jos en nosta painoa. Tottakai se ahdisti, ja ahdisti ihan helvetisti kun alkoi tajuta, että mähän olen lihonut! Jokin vaate kiristi tai muuten oli turvonnut olo. En usko että kukaan hoitaja siellä ymmärsi tuskaani. En tosin avautunut heille kauheasti. Se oli kuitenkin kamalaa. Itkin iltaisin isoa olemustani (omasta mielestäni, jos nyt näkisin itseni silloin, järkyttyisin). Eihän se painon nostaminen ole mikään ratkaisu (tai on jos on kyse elämästä ja kuolemasta) jos mieli jää sairauden kalheisiin. Kotiin päästyäni laihduin parissa kuukaudessa yli 5 kiloa, mutta vaikka kävin punnituksissa, en joutunut enää osastolle. Olin muuten about 50 kg kun pääsin ossalta.
Tosin niissä terkkarin punnituksissa huijasin minkä pystyin. Heh.
Jatkan yksityiskohtaisempia muisteloita tietyistä tapahtumista ja mieleen jääneistä jutuista seuraavillakin kerroilla. Toivottavasti joitakin kiinnostaa nämä ossa jutut ja saa myös kysyä mitä tahansa jos jokin kaihertaa mieltä :)
