saanko joskus olla joku toinen

Miksi en halua olla ''normaalikokoinen'' (ai että mä inhoon tota nimitystä)?

Miksi haluaisin. Haluunko pilata mahdollisuuden saada lapsia, luut haurastuu... No miten sen nyt sanoisi...

Mä en halua lapsia. ''Miten voit sen tietää?'' ''Ei tossa iässä vielä voi sanoa haluaako, sitten 3-kymppisenä harmittaa''. Ei. Ei harmita. En halua haurastuttaa luita. Tosin ne on jo kärsinyt, osastolla ollessani mulla todettiin osteopenia. En tuntenut mitään kuullessani sen.

   Entäs sitten? Olis ne voinut sanoa että mulla on syöpä tai vastaavaa. Tietysti haluaisin että luut pysyisi kunnossa, tähän mennessä niin onkin ollut enkä koskaan ole mitään luita katkonutkaan. Toistaiseksi ainakin.

Kaikkein ärsyttävintä omasta mielestä on se, kun erityisesti lääkärit puhuu ''sitten 6-kymppisenä ei oo kiva kun pieninkin horjahdus katkasee parit luut''. Hei en halua ajatella niin helvetin pitkälle. Kun selviäis huomisesta hengissä, se riittää kiitos.

Oikeesti mua pelottaa. Nimittäin normaalielämä. Että pitäisikö mun hankkia myös korkeakoulututkinto, ostaa talo, mennä naimisiin ja perustaa perhe? Siinä pujottelis sitten töiden ja vapaa-ajan välillä, joka täyttyis arkisista asioista. Tiskejä, sauvakävelyä ja perhe-elämää, harrastuksia ja jotain marttakerhoja sitten myöhemmin. Mua pelottaa.

En uskalla rakastua ja antautua täysillä tunteille. En halua että vastakkaisen sukupuolen edustajat vislailee perään tai kehuu seksikkäitä muotoja. Mä en tahdo että joku koskee muhun. Mä olen niin epävarma, enkä edes usko että kelpaisin kenellekään. Tai jos kelpaisinkin, mun syömisongelmat menis edelle, en pystyisi sataprosenttisesti seurustelemaan, enkä halua roikottaa ketään huonossa suhteessa. Kukaan ei ansaitse niin huonoa kuin mitä olen.

(Olenkin vain seurustellut yhden kerran 2kk, mutta taidatte arvata mihin se omalta osaltani kariutui)

joskus se seinä kasvaa yllättäen eteen, esteet ilmaantuvat tyhjästä

Paasto alkoi paskasti, suoraan sanottuna. Söin nyt ti-ke kumpanakin päivänä 500 kcal, vaikka ei pitänyt mtn syödä. Miksi? Sen kun tietäisin.

No, pitää ottaa kovat keinot käyttöön, en todellakaan heitä kirvestä kaivoon ja ala surkuttelemaan. Ei toi nyt niin paha ollut. Mutta to, pe, la ja su.. ILMAN RUOKAA STNA. Ja tää päätös pitää vaikka se tarkoittaisi että pitäis teipata suu kiinni jeesusteipillä tai kahlita ittensä sänkyyn. No food, njetnjet. I can do it. I will do it.

I want to do it.

En oikeastaan edes tiedä, miksi söin. Mua oksetti ruoan maku, vatsa tuntui räjähtävän vaikka aika vähän söinkin. Oikeastaan mua oksetti edes katsoa ruokaa, mutta nälkä oli silti. Ja ajattelin että ei tää haittaa. Mutta kyllä se jälkeenpäin haittasi. Nyt en oikeasti, en todellakaan halua syödä. Mitä tahansa muuta. Nukun mieluummin 24/7 kuin syön, tällä hetkellä. Nukkuessa ei voi ainakaan vahingossa syödä.

Näen joskus ihan outoja unia ruoasta. Jos olen ollut syömättä tai syönyt vain hyvin vähän, saatan nähdä unta mitä ihmeellisimmistä ruoista, joita olisin syönyt edeltävänä päivänä. Aamulla herätessä mietin, söinkö todella jotain vitun suklaavanukasta tai karjalanpaistia, ihan kylmä hiki nousee pintaan kun en ole varma teinkö niin. Mutta en tehnyt, se oli unta. Näin tapahtuu aika usein.

Paino on kyllä hassu asia. Esim. 3 ihmistä voi olla täysin samanpituisia- ja painoisia, mutta muodoiltaan ihan erilaisia. Yhdellä on paksut reidet, toisella iso maha tai vaikka kaikki ''ylimääräinen'' kerääntynyt valtavaksi rintavarustukseksi. Itsehän painan about 54 kg tällä hetkellä, mutta vaatekoko silti ''vain'' 34/xs/s. Riippuu tietysti siitä, mistä vaatteet ostaa. Vaa'an omistan kyllä (obviously) mutta mittanauhaa en. Se on mystisesti kadonnut. Tai oikeastaan luulen että se on kadotettu äitini toimesta, kiitti vaan.

Mutta pari viikkoa sitten kyläillessäni mummon luona satuin huomaamaan hänen ompelupöydällään mittanauhan, ja käväisin vessassa vähän mittailemassa... Lantio oli (elikkäs perse ja kaikki, levein kohta) 88cm, vyötärö 65cm. Pienin koskaan mittaamani lantionympärys on 78cm (en muista paljonko painoin, aika vähän kyllä, ja pituutta oli silloin n. 170-171cm) Joten tästä perseestä saa kyllä senttejä puristettua poies.

Toivon kovasti, että lauantaina (TAI viim. sunnuntaina) paino olisi enintään 53,4 mieluusti kyllä alle 53. Ensi viikon loppupuolella se saisi olla enint. 50kg (ja siihen lukeutuu ne kuuluisat nesteet kunhan saan ne tässä päivien kuluessa vex). Nyt turvottaa. :(

Ajattelin valvoa koko yön, mitäs sitä turhaan nukkumaan. Mulla on aikaa nukkua päivällä niin en vahingossakaan syö. Jos vaikka valvoisi ainakin siihen 12 asti ja menisi nukkumaan, valvoisi taas yöllä jne.. Okei aika tyhmää mutta... Vaan toistaiseksi. Että pääsen ruoasta eroon ja laihtuminen lähtis vikkelään liikkeelle.

Harmittaa kyllä että äiti kyttää vieläkin, ymmärrän kyllä miksi mutta oon jo 18, antaisi mun olla rauhassa. Jos se huomaa/epäilee etten oo päivän aikana juurikaan syönyt, se alkaa taatusti hiillostamaan siitä ja kyselemään olenko syönyt ja mitä ja milloin jne. Lopettais sen holhouksen, mä haluan päättää omasta kehostani! Syököön itse vaikka kellon ympäri jos niin kiinnostunut ruoasta on. Mä en halua. Mutta se ei ymmärrä, että kaikki ei vaan kykene olemaan 'normaaleja'. Mä en halua olla lihava. En 'normaali' (mikä ikinä se sitten onkaan). Mä haluan olla vähintäänkin hoikka. En sairaan laiha. Sellainen olin jo, eikä se ollut niin hohdokasta. Laiha käy, hoikka käy. Mitä ne nyt sitten tarkoittaakaan.

Toiset on jo valmiiksi täynnä itseään

Peili on ehdottomasti pahin arvostelijani. Toisinaan peitän ne ja kuljen muutenkin superpeittävissä vaatteissa,
vaikka vain kotona olisinkin.
Toisella sijalla ovat toiset ihmiset. Oikeastaan luulen, että kuvittelen ainakin 85 % muiden ''vihaisista katseista'', ja nekin tulevat suurimmalta osin teini-ikäisiltä tytöiltä.

Silloin kun anoreksiani oli pahimmillaan, muu elämä oli katkolla. Aika yleistä joo, eihän siinä aikaa jäänyt muuhun kuin peilin tuijotteluun, aterioiden suunnitteluun, ruoan välttelyyn ja liikuntaan. Eristäydyin aika hyvin kaikesta, mitä vitun elämää se on??
Tavallaan ymmärrän miksi joillekin käy niin, toisaalta haluan sitä itsekin jossain määrin ja silti säälin vähäsen niitä, joille niin käy. Kuka haluaa olla _niiiin_ pakkomielteinen ruoasta ja omasta ulkonäöstä?Enkä tarkoita, että jos ei olisi pakkomielteinen, ei välittäisi itsestään. Että olisi ok olla jotain muuta kuin toooosi laiha. Mutta laihalla ja hoikalla on hiuksenhieno ero. Luisella ja liikunnallisella on eroa. Kaiken välillä on pieni uoma jonka voi halutessaan ylittää. Loppupeleissä ratkaisee tavalla tai toisella se, mikä ihmiselle itselleen on tärkeää. Kuinka hän näkee itsensä ja muut. Millä tavalla hän ajattelee arkipäiväisistä asioista, joita suurin osa pitää itsestäänselvyyksinä.

Ja miksi kirjoitin tämänkin...? En tiedä. Haluanhan itsekin olla laiha. Tai hoikka. Terve mutta laiha.
Elämän minä haluan, syyn herätä hymy huulilla joka päivä. Jonkun joka kertoisi että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Hyväksynnän, myös itseltäni.