Toiset on jo valmiiksi täynnä itseään

Peili on ehdottomasti pahin arvostelijani. Toisinaan peitän ne ja kuljen muutenkin superpeittävissä vaatteissa,
vaikka vain kotona olisinkin.
Toisella sijalla ovat toiset ihmiset. Oikeastaan luulen, että kuvittelen ainakin 85 % muiden ''vihaisista katseista'', ja nekin tulevat suurimmalta osin teini-ikäisiltä tytöiltä.

Silloin kun anoreksiani oli pahimmillaan, muu elämä oli katkolla. Aika yleistä joo, eihän siinä aikaa jäänyt muuhun kuin peilin tuijotteluun, aterioiden suunnitteluun, ruoan välttelyyn ja liikuntaan. Eristäydyin aika hyvin kaikesta, mitä vitun elämää se on??
Tavallaan ymmärrän miksi joillekin käy niin, toisaalta haluan sitä itsekin jossain määrin ja silti säälin vähäsen niitä, joille niin käy. Kuka haluaa olla _niiiin_ pakkomielteinen ruoasta ja omasta ulkonäöstä?Enkä tarkoita, että jos ei olisi pakkomielteinen, ei välittäisi itsestään. Että olisi ok olla jotain muuta kuin toooosi laiha. Mutta laihalla ja hoikalla on hiuksenhieno ero. Luisella ja liikunnallisella on eroa. Kaiken välillä on pieni uoma jonka voi halutessaan ylittää. Loppupeleissä ratkaisee tavalla tai toisella se, mikä ihmiselle itselleen on tärkeää. Kuinka hän näkee itsensä ja muut. Millä tavalla hän ajattelee arkipäiväisistä asioista, joita suurin osa pitää itsestäänselvyyksinä.

Ja miksi kirjoitin tämänkin...? En tiedä. Haluanhan itsekin olla laiha. Tai hoikka. Terve mutta laiha.
Elämän minä haluan, syyn herätä hymy huulilla joka päivä. Jonkun joka kertoisi että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Hyväksynnän, myös itseltäni.