En itse edes nähnyt sitä, pienimmätkin vaatteet näyttivät silmääni valtavilta teltoilta.
Elämässäni oli vähän niinkutsuttuja ilonaiheita; lenkkeily, laihuus, ruoan välttely. Eikä se loppujen lopuksi edes ollut niin hauskaa.
Lääkärikäyntejä oli kuukausittain; milloin verikokeita, sisäpoliklinikan lääkärin tapaamisia, milloin ravintoterapeutin kanssa väittelyä typeristä ruokalistoista.
Sitten jouduin sairaalaan. Suljetulle viikoksi. Sen jälkeen syömishäiriöosastolle 4 kuukaudeksi.
Elämäni parasta aikaa? Ei todellakaan.
En edes huomannut laihtuneeni, mutta niin vain kävi. Se oli (ja on edelleen) naurettavan helppoa.
Nyt en kuitenkaan halua olla kaikista laihin. En halua olla kaikista sairain. Haluan syödä ja liikkua, jaksaa tehdä asioita joita haluan tehdä. Haluan jaksaa ajatella selkeästi ja pitää hauskaa.
Haluan kuitenkin olla laiha. En liian laiha. En aio vetää tätä hommaa taas överiksi.
39 kiloa on liian vähän. Ainakin minulle.
49 kuulostaa hyvältä. Luulisin. 172,5cm ei tarvitse enempää kiloja runkoonsa. 49 on täydellinen minulle. Itseänihän minä vain haluan miellyttää, en muita.
Haluan elämän. 5 vuotta olen jo hukannut, ihan huomaamatta. Nyt en halua hukata päivääkään.
Tietysti pikku juttu ennen sitä, nimittäin 5 kg painonpudotus (onneksi vain niin vähän...) ennen kuin olen tavoitteessani.
Been there done that. Olen painanut yli 60 kg. 5 vuotta sitten. Olen painanut alle 40 kg. 2,5 vuotta sitten. Painan 54 kg. Juuri tällä hetkellä. Olen myös painanut 49 kiloa. Se oli hyvä. Mutta kadotin sen. Nyt otan sen takaisin.
(kuvat weheartit)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti