ei pelkkää kuvitelmaa, joskus ei enää haavekaan

Paaston (tai sanoisin ennemminkin syömättömyys, eihän tää ''oikeaoppinen'' paasto ole... vaikka en usko että jeesuksenkaan aikana tyypit paastotessaan mitään suolihuuhteluita teki...) edetessä hiljalleen, mua on tosissaan alkanut pelottamaan se kuuluisa säästöliekki. Kuinka nopeasti keho todella menee siihen? No en kyllä usko että ihan viikossa mutta... Mistä mä tiedän? En oo koskaan laihduttanut olemalla täysin syömättä. Kun ekan kerran aloitin laihduttamaan, jätin vaan herkut ym ''ylimääräiset'' pois. Ja se toimi. Pikkuhiljaa vähensin vähän kaikesta, ja yleisimmin söin päivässä varmaan 700-1400 kcal, joskus vähemmän, ja laihduin koko ajan aika tasaisesti. Ei minkäänlaisia jumituksia, ihan huomaamatta, sekä itseni ja muiden, laihduin. Kuitenkin aika nopeasti. Jos tosissaan on syömättä, niin kyllähän se keho alkaa jossain vaiheessa tavallaan syömään itseään, niin hyvässä kuin pahassa. En kuitenkaan haluaisi joutua tilanteeseen, jossa 1000 kcal lihottaa oikeasti. Jos jatkan ja jatkan vähäistä syömistä tämänkin jälkeen, niin voi käydä. Mutta kävisikö niin mulle? Ei kai sentään... Aina voi toivoa ettei, mutta jos niin kävisi, niin... sitten se ois niin. Se olis kyllä kauheeta. En halua. Ehkä mun keho on yhtä kieroutunut kuin ajatuksetkin, ja täysillä messissä näissä mun suunnitelmissa laihduttaa mahdollisimman nopeesti. En vaan kestä katsoa itteeni, vaikka en mikään super huge sotanorsu olekaan.

Aion joka tapauksessa, näistä ehkä aiheellisista peloista huolimatta jatkaa.. Koska sitä mä todella haluan, ihan oikeasti. Ja tiistaina kohtaan yhden entisistä bestiksistäni, vaa'an nimittäin hahah...

Tänään tulee taas Idols, on muuten viihdyttävää kuunnella huonoja koelauluja. Miksi jotkut menee sinne, ihan vaan nolaamaan itseään? Tosin mun mielestä Suomen Idolsin taso on aika... surkea. Anteeksi jos joku on suurikin fani. Tosiaan, vain mun mitätön mielipide. Aion kuitenkin katsoa :D

someday you will die, but I'll be close behind...

Yksi kokonainen päivä syömättä, vaan vettä! 0 kilokaloria. Oon pikkasen ylpee ittestäni. Eikä itseasiassa tehnyt tiukkaa (loppujen lopuksi) ja päivien kuluessa vaan helpottuu olo. Pieni nälkä kurnii aina välillä, mutta kohta sekin katoaa.
Ajattelin että paastoaisin ainakin ensi viikon perjantaihin asti. Ainakin. Jossain vaiheessa pitää vähäsen syödäkin, jos sillä nyt voisi avittaa verikokeiden tuloksia, ettei ne heittäis ihan kuperkeikkaa...
Ei vaan millään jaksais oottaa että nesteet lähtee kunnolla lätkimään ja paino kunnolla putoamaan. Mutta ei oo muita vaihtoehtoja. Täytyy pysyä lujana ja olla kärsivällinen. :)

Jostain syystä en voi lisätä tällä hetkellä kuvia/videoita, damn, seuraavalla kerralla sitten. //EDIT nyt toimii taas ; ) Nää tyypit on ihan mahtavia!

Nyt tohtori sanoo; ota pilleri, se auttaa

Ahdistaa.
Ilmaa vatsassa ja turvottaa. Yök.
En uskalla mennä huomenna vaa'alle tän turvotuksen takia, taidan siirtää maanantaihin... enemmän päiviä syömättä. Olispa paino silloin alle 53. Mä luulen että se alkaa viiskakkosella, oon aika varma. Mä niin haluan.

saanko joskus olla joku toinen

Miksi en halua olla ''normaalikokoinen'' (ai että mä inhoon tota nimitystä)?

Miksi haluaisin. Haluunko pilata mahdollisuuden saada lapsia, luut haurastuu... No miten sen nyt sanoisi...

Mä en halua lapsia. ''Miten voit sen tietää?'' ''Ei tossa iässä vielä voi sanoa haluaako, sitten 3-kymppisenä harmittaa''. Ei. Ei harmita. En halua haurastuttaa luita. Tosin ne on jo kärsinyt, osastolla ollessani mulla todettiin osteopenia. En tuntenut mitään kuullessani sen.

   Entäs sitten? Olis ne voinut sanoa että mulla on syöpä tai vastaavaa. Tietysti haluaisin että luut pysyisi kunnossa, tähän mennessä niin onkin ollut enkä koskaan ole mitään luita katkonutkaan. Toistaiseksi ainakin.

Kaikkein ärsyttävintä omasta mielestä on se, kun erityisesti lääkärit puhuu ''sitten 6-kymppisenä ei oo kiva kun pieninkin horjahdus katkasee parit luut''. Hei en halua ajatella niin helvetin pitkälle. Kun selviäis huomisesta hengissä, se riittää kiitos.

Oikeesti mua pelottaa. Nimittäin normaalielämä. Että pitäisikö mun hankkia myös korkeakoulututkinto, ostaa talo, mennä naimisiin ja perustaa perhe? Siinä pujottelis sitten töiden ja vapaa-ajan välillä, joka täyttyis arkisista asioista. Tiskejä, sauvakävelyä ja perhe-elämää, harrastuksia ja jotain marttakerhoja sitten myöhemmin. Mua pelottaa.

En uskalla rakastua ja antautua täysillä tunteille. En halua että vastakkaisen sukupuolen edustajat vislailee perään tai kehuu seksikkäitä muotoja. Mä en tahdo että joku koskee muhun. Mä olen niin epävarma, enkä edes usko että kelpaisin kenellekään. Tai jos kelpaisinkin, mun syömisongelmat menis edelle, en pystyisi sataprosenttisesti seurustelemaan, enkä halua roikottaa ketään huonossa suhteessa. Kukaan ei ansaitse niin huonoa kuin mitä olen.

(Olenkin vain seurustellut yhden kerran 2kk, mutta taidatte arvata mihin se omalta osaltani kariutui)

kerran se sattuu, sitten on jo turta

Jotain vuoden/kahden takaisia kuvia, painoa about 48+- luulisin...Eli joskus osaston jälkeen. Vähintään tähän takaisin.

Toi röyhelötakki (musta) peitti mun epävarmuutta aina sään salliessa, love

Feel the fear in your enemy's eyes

Pohdiskeltuani ruokajuttuja tässä äskettäin, tajusin että mä inhoan ruokaa. Mua yököttää ajatus pullan mussutuksesta tai juustoleipien syömisestä. Sitkeistä lihanpaloista, viileistä, rasvaa tihkuvista kalapuikoista, suklaista ja vaikka mistä... Mutta pakkohan on syödä. Mitä?
Jos jättäisi hiilarit minimiin, siinä menis aika liuta vaihtoehtoja.
No rasvahan mulla on ollut niin minimissä kuin mahdollista näitten vuosien aikana, muuten aika tavallisia juttuja (rasvattomat versiot jee) oon syönyt. Tosin punasesta lihasta en välitä, en pikaruoasta tai makeisista, ihan oikeasti.

Aika tylsäähän se aina on puputtaa samaa omenaa tai päärynää, mutta mitä mä voin antaa itteni syödä?Siis sittenkun taas syön...
Haluaisin syödä terveellisesti, mutta mikä on terveellistä? Salaatit, vähärasvainen broileri... Miten voi olla niin vaikeaa?? En osaa syödä oikein. Syön aina liikaa tai liian vähän. Ja nyt se ajautuu siihen etten halua syödä lainkaan. Vihaan itseäni, vaikka luulin jo hyväksyneeni. Mä en koskaan pääse tästä eroon, enkä ole varma haluanko. En tavoittele superlaihuutta, mutta haluan olla laiha. En tahdo kääntää ihmisten päitä sen takia, että ne ajattelee '' tolla on selvästi anoreksia, hyi kun se on ihan liian laiha ''. Mä en saa siitä mitään irti, jos kaikki luisuu täysin hanskasta ja elämä pyörii vain ja ainoastaan ruoan ympärillä.

Pitäiskö alottaa elämä alusta, siis tavallaan, ja siirtyä ensiksi pilttiin, puuroon/sosekeittoihin ja siitä sitten pikkuhiljaa maistelemaan kiinteämpää ruokaa ja niin edelleen.. Ehkä. Koska mä en arvosta ruokaa tällä hetkellä, en sitten ollenkaan. Joku afrikassa olisi iloinen siitä saatanan juustoleivästä, mä heitän sen mieluusti roskiin. Ahdistaa vittu sekin.
Kunpa voisi vaan nukkua kuukauden ja herätä täydellisen laihana. Jos se vaan kävis niin ja olisi niin helppoa.
En halua syödä. Mä haluan unohtaa kuinka syödään. Ehdin myöhemmin opetella uudestaan syömään.

joskus se seinä kasvaa yllättäen eteen, esteet ilmaantuvat tyhjästä

Paasto alkoi paskasti, suoraan sanottuna. Söin nyt ti-ke kumpanakin päivänä 500 kcal, vaikka ei pitänyt mtn syödä. Miksi? Sen kun tietäisin.

No, pitää ottaa kovat keinot käyttöön, en todellakaan heitä kirvestä kaivoon ja ala surkuttelemaan. Ei toi nyt niin paha ollut. Mutta to, pe, la ja su.. ILMAN RUOKAA STNA. Ja tää päätös pitää vaikka se tarkoittaisi että pitäis teipata suu kiinni jeesusteipillä tai kahlita ittensä sänkyyn. No food, njetnjet. I can do it. I will do it.

I want to do it.

En oikeastaan edes tiedä, miksi söin. Mua oksetti ruoan maku, vatsa tuntui räjähtävän vaikka aika vähän söinkin. Oikeastaan mua oksetti edes katsoa ruokaa, mutta nälkä oli silti. Ja ajattelin että ei tää haittaa. Mutta kyllä se jälkeenpäin haittasi. Nyt en oikeasti, en todellakaan halua syödä. Mitä tahansa muuta. Nukun mieluummin 24/7 kuin syön, tällä hetkellä. Nukkuessa ei voi ainakaan vahingossa syödä.

Näen joskus ihan outoja unia ruoasta. Jos olen ollut syömättä tai syönyt vain hyvin vähän, saatan nähdä unta mitä ihmeellisimmistä ruoista, joita olisin syönyt edeltävänä päivänä. Aamulla herätessä mietin, söinkö todella jotain vitun suklaavanukasta tai karjalanpaistia, ihan kylmä hiki nousee pintaan kun en ole varma teinkö niin. Mutta en tehnyt, se oli unta. Näin tapahtuu aika usein.

Paino on kyllä hassu asia. Esim. 3 ihmistä voi olla täysin samanpituisia- ja painoisia, mutta muodoiltaan ihan erilaisia. Yhdellä on paksut reidet, toisella iso maha tai vaikka kaikki ''ylimääräinen'' kerääntynyt valtavaksi rintavarustukseksi. Itsehän painan about 54 kg tällä hetkellä, mutta vaatekoko silti ''vain'' 34/xs/s. Riippuu tietysti siitä, mistä vaatteet ostaa. Vaa'an omistan kyllä (obviously) mutta mittanauhaa en. Se on mystisesti kadonnut. Tai oikeastaan luulen että se on kadotettu äitini toimesta, kiitti vaan.

Mutta pari viikkoa sitten kyläillessäni mummon luona satuin huomaamaan hänen ompelupöydällään mittanauhan, ja käväisin vessassa vähän mittailemassa... Lantio oli (elikkäs perse ja kaikki, levein kohta) 88cm, vyötärö 65cm. Pienin koskaan mittaamani lantionympärys on 78cm (en muista paljonko painoin, aika vähän kyllä, ja pituutta oli silloin n. 170-171cm) Joten tästä perseestä saa kyllä senttejä puristettua poies.

Toivon kovasti, että lauantaina (TAI viim. sunnuntaina) paino olisi enintään 53,4 mieluusti kyllä alle 53. Ensi viikon loppupuolella se saisi olla enint. 50kg (ja siihen lukeutuu ne kuuluisat nesteet kunhan saan ne tässä päivien kuluessa vex). Nyt turvottaa. :(

Ajattelin valvoa koko yön, mitäs sitä turhaan nukkumaan. Mulla on aikaa nukkua päivällä niin en vahingossakaan syö. Jos vaikka valvoisi ainakin siihen 12 asti ja menisi nukkumaan, valvoisi taas yöllä jne.. Okei aika tyhmää mutta... Vaan toistaiseksi. Että pääsen ruoasta eroon ja laihtuminen lähtis vikkelään liikkeelle.

Harmittaa kyllä että äiti kyttää vieläkin, ymmärrän kyllä miksi mutta oon jo 18, antaisi mun olla rauhassa. Jos se huomaa/epäilee etten oo päivän aikana juurikaan syönyt, se alkaa taatusti hiillostamaan siitä ja kyselemään olenko syönyt ja mitä ja milloin jne. Lopettais sen holhouksen, mä haluan päättää omasta kehostani! Syököön itse vaikka kellon ympäri jos niin kiinnostunut ruoasta on. Mä en halua. Mutta se ei ymmärrä, että kaikki ei vaan kykene olemaan 'normaaleja'. Mä en halua olla lihava. En 'normaali' (mikä ikinä se sitten onkaan). Mä haluan olla vähintäänkin hoikka. En sairaan laiha. Sellainen olin jo, eikä se ollut niin hohdokasta. Laiha käy, hoikka käy. Mitä ne nyt sitten tarkoittaakaan.

Jos mä jotain lupaan, se myös pitää

En tehnyt vuodenvaihteessa lainkaan lupauksia tälle vuodelle, mutta ajattelin nyt kirjailla niitä ylös... Osa on aika itsestäänselviä;

Lupaan laihtua. Haluan painaa 49 kg tai alle maaliskuun alussa. Tai miksei aikaisemminkin?

Sallin itselleni silloin tällöin myös karkkia, mutta suklaata.. njet!!!

Lupaan liikkua päivittäin. Pieninkin kävelylenkki on parempi kuin ei kävelyä ollenkaan. En kuitenkaan aio vetää liikuntaa överiksi kuten aiemmin.

Haluan tutustua uusiin ihmisiin tänä vuonna, saada kavereita ja ystäviä, sisältöä elämään. Siis muutakin kuin tämän syömishäiriön...

Kuuntelen itseäni, vain itseäni kun kyse on minusta. Sorry mama I'm an adult now, you know?!

Pidän hauskaa. Hymyilen ja nauran. En ota asioita liiian vakavasti (ellei kyseessä ole todella joku vakava asia, toisin kuin se onko paino todella laskenut vain 200g viime punnauksesta tms. elämä on laiffii hei!!) joskus pitää muistaa ottaa rennosti, ei elämä ole vain yhtä suoritusta. Enjoy yourself, enjoy life. Kun olen tyytyväinen itseeni (toivottavasti siinä 5-7kg;n pudottua) niin voin nauttia taas.

Lisäsin tän videon postaukseen, mulle tulee jostain syystä aina hyvä mieli kun kuuntelen sitä :)
Suosittelen lämpimästi sen kuuntelemista <3

Osastolla 08-09

Yön pimeydessä, normaalien ihmisten tuhistessa tyytyväisinä peittojensa alla, yksi vähän pöpi täällä näin kirjoittelee pienoisnovelleja elämästään. Siitä joka osittain katosi, lipui otteesta ja valitsi uuden raiteen.

Tuli mieleen kirjoittaa osastoajastani. Siitä on jo pari vuotta, mutta en varmaan unohda sitä koskaan.
Harmi etten silloin kirjoittanut mitään päiväkirjaa, nyt täytyy oikein aivoja rutistaen yrittää muistaa mitä kaikkea tapahtuikaan. Noh, alusta alkaen mitä mieleen tulee....

... Se alkoi tavallisena lääkärikäyntinä. Lääkäri oli myöhässä ja istuskelin äitini kanssa odotushuoneessa, selailin uusia ja vanhoja lehtiä ja tuijottelin kellon viisareiden hidasta etenemistä.
Myöhemmin samana päivänä piti olla myös terapia, mutta sinne en koskaan päässyt.

       Vihdoin pitkän (siis todellakin!) odottelun jälkeen pääsin lääkärin puheille. Punnitus ja tavallista paskanjauhantaa; ''miten on syömiset mennyt, mitä kuuluu, miten koulu menee ymsyms''. Siinä sitten valehtelin minkä kerkesin että hienosti on mennyt, paljon paremmin kuin viimeksi kun nähtiin. Paino sanoikin toista. Ja siitäkös se lääkäri-setä sai kiksit. ''Paino näyttää laskeneen''. Ööö, kas kun en huomannut heh?? ''Niinpä näyttää, mutta seuraavalla kerralla se kyllä nousee!''. Lupailin olemattomia, tiesin kyllä että sama härdelli jatkuisi kotona kuin ennenkin.

       Lääkäri päästi sitten odotushuoneeseen venailemaan. Se puhui jotain mahdollisesta osastohoidosta, ilmeisesti oli puhunut siitä myös äitini kanssa. Ja muiden sairaanhoitajien ja heppujen kanssa, joita siellä vastaanotolla kirmaili.

Sain käsityksen että setä Lekuri lähti selvittämään, olisiko minulle osastopaikkaa. ''No mähän en mihinkään osastolle mene, ei ne voi pakottaa.'' Myöhemmin sain kuulla että osastopaikka olisi vapaana parin päivän päästä. ''Otatko tarjouksen vastaan?'' ''EN.'' 'Kyllä se nyt on niin, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin osastohoito''.

Tämä keskustelu ja sen jatkuminen on aika sumussa, mutta muistan että kieltäydyin vapaaehtoisesti menemästä ja ei ollut ilmeisesti muita vaihtoehtoja....

''Sitten se on pakkohoito suljetulle, viiikon jakso ja sitten katsotaan uudelleen''.

Tästä alkoi jonkinlainen shokkitila. Rupesin hulluna itkemään ja huutamaan, ettei ne voi niin tehdä. Anelin äitiä viemään minut kotiin, en halua vieraaseen paikkaan yksin, haluan kotiin. Mutta äiti sanoi ettei hän voi asialle mitään, parasta näin. Olin ihan sekaisin. Siitäkös ne lääkärit ja saikut olisi riemastuneet, jos olisin ne saamarin rumat verhot repinyt lattialle ja heitellyt kansioita ympäri huonetta. Mutta ei.

Sain ambulanssikyydin (ilmeisesti pakollinen, äiti ei saanut viedä minua autolla) vaikka matkaa oli vain about kilometri osastolle. Vitutti sekin.

Saavuin osastolle ilman mitään tavaroita ja sain oman huoneen. Suljettu osasto. Ensimmäiset 4 päivää olin täysin sisätiloissa. Siellä oli hirveitä hoitajia, näen vieläkin painajaisia toisinaan. Ne oli ilkeitä. Mutta kai se kuuluu siihen työhön toisinaan. Se osasto oli enemmän mielenterveysongelmista kärsiville, ne ei oikein tienneet anoreksiasta paljoakaan. Yksi mukava, vanhempi mieshoitaja siellä oli. Heitettiin vitsiä saksista (joita lainasin sieltä kun ompelin paljon, ei ollut muutakaan). ''Mihinkäs tarkoitukseen niitä saksia tarvittet?''

Inhottavimmat muistot osastosta top 3;

3. Hoitajat. Ilkeet biaaatchit ja muutenkin töykeät. ''Laitappas se takapuoli kunnolla siihen penkkiin, etkö osaa istua'' Vihaan niitä nyt ja aina.

2. Se että se oli suljettu. Mut tavallaan huijattiin sinne. En tajunnut että jos en heti suostu vapaaehtoisesti ossalle, joutuisin pakolla. No, tyhmä kun olin. Tylsyys. Istuminen. TUNNIN lepotauot ruoan jälkeen, vain mulle.

1. Nuori hoitaja. Jouduin valvottuihin suihku- ja vessakäynteihin kun paino vähän laski. Kerran suihkussa ollessani yskäisin kevyesti, ihan kuin kuka tahansa, ja sammutin suihkun. Avastessani suihkun lasioven hoitsu seisoo siinä tapittaen että ''jaaha, taisi tulla vähän oksennustakin''. SIIS MITÄ VITTUA?! Sanoin että ei todellakaan, haista vaikka hengitystä ja kaikkea, mutta ei se uskonut, ties mitä siitäkin raportoitiin kaikille. En silloin ollut koskaan edes ajatellut, että voisin oksentaakin.

Viikko kului, ja sain siirron syömishäiriöosastolle. Omahoitajakseni tuli ihan mukava nainen, varaomahoitsuksi karmea nuorempi nainen jota vihasin ja jolle piilovittuilin aina tilanteen salliessa.
Siellä oli juuri vaihtunut/vaihtumassa osastonlääkäri jota sitten siinä aluksi tapailtiin tiheämpään. Ja se kirottu ruokalista... Tulihan sekin sieltä jostain. Kauhea kääkkä oli silloin ravintoterapeuttina, pullea nainen joka takuulla nautti ruoan lisäämisestä peloissaan tärisevien anojen listoihin. ''Siitäs saitte!''

Söin siellä aluksi kuin robotti. Oikeastaan aina. Istuin selkä suorassa kuin marssiin valmistautuva sotilas ja tuijotin hirveitä ruoka-annoksiani. Yritin pitää visusti katseeni omassa lautasessani ja kerätä voimat tulevaan koitokseen. Alussa söin kiltisti, luulin että sellainen kiltti tyttö-strategia veisi eteenpäin vikkelään. Mutta talon tapoihin tottuessa aloin oppia huijaamaan minkä kerkesin. Ja laskemaan kaloreita. Täytyy myöntää etten koskaan ennen osastoa laskenut kaloreita kuin suurin piirtein, mutta neljän kuukauden jälkeen olin kuin mikäkin kone ja ruokien kalorimäärät tulivat kuin apteekin hyllyltä. Jos et osaa laskea kaloreita ennen osastoa, voin onnitella jo etukäteen, opit varmasti siellä ollessasi!

Aluksi elelin kahden hengen huoneessa toisen tytön kanssa, meistä tuli hyviä ystäviä (ainakin minun mielestäni) ja alkujännäyksen jälkeen heitimmekin vitsiä ja joskus se sai olon tuntumaan, kuin olisi jossain ihan muualla.
Ei mennyt kauhean kauaa, kun sain oman huoneen. Se oli ihan kivaa, omaa rauhaa. Oma tila jossa ajatella. Eipä sitä kauheasti muuta ollut tekemistäkään.

Liikunnasta luopuminen oli omalla kohdallani yllättävän helppoa. Olin uupunut, loppuun palanut. Pelkkä sängyllä makaaminen ja siitä nouseminen tuntui mitalin arvoiselta suoritukselta. Alkuun siellä sai kaikki 15 min ulkoilut (kun viikkokokouksessa lääkärit ja hoitsut niin päättivät) ja joskus myöhemmin tuli 30 min ja loppuajalla myös sai käydä erityisluvalla vaikka kaupungilla tai jossain pidemmällä, mihin ei 30 min riittänyt.
Tosin kun paino oli alkanut enemmän nousta, aloin kävellä ihan hemmetinmoisella vauhdilla mahdollisimman pitkän lenkin... että se siitä paranemisesta. Henkisesti ihan riekaleina.

Painon nostaminen oli alkuun ihan okei. Ajattelin että ei se niin paha juttu voi olla, en pääse täältä koskaan pois jos en nosta painoa. Tottakai se ahdisti, ja ahdisti ihan helvetisti kun alkoi tajuta, että mähän olen lihonut! Jokin vaate kiristi tai muuten oli turvonnut olo. En usko että kukaan hoitaja siellä ymmärsi tuskaani. En tosin avautunut heille kauheasti. Se oli kuitenkin kamalaa. Itkin iltaisin isoa olemustani (omasta mielestäni, jos nyt näkisin itseni silloin, järkyttyisin). Eihän se painon nostaminen ole mikään ratkaisu (tai on jos on kyse elämästä ja kuolemasta) jos mieli jää sairauden kalheisiin. Kotiin päästyäni laihduin parissa kuukaudessa yli 5 kiloa, mutta vaikka kävin punnituksissa, en joutunut enää osastolle. Olin muuten about 50 kg kun pääsin ossalta.
Tosin niissä terkkarin punnituksissa huijasin minkä pystyin. Heh.

Jatkan yksityiskohtaisempia muisteloita tietyistä tapahtumista ja mieleen jääneistä jutuista seuraavillakin kerroilla. Toivottavasti joitakin kiinnostaa nämä ossa jutut ja saa myös kysyä mitä tahansa jos jokin kaihertaa mieltä :)

Se vei sitten koko käden

Jokainen laihduttaja, sairas tai ei, varmaan tekee tavoitelistoja tai vastaavia. ''Kun painan x kiloa, menen kampaajalle/ostan uudet housut tms''. No, ajattelin itsekin tehdä sellaisen, ihan vain motivoimaan omaa kiihdytysajoani tavoitepainoon.

Seuraavan kerran käyn vaa'alla tosin vasta lauantaina, ihan vain sen takia etten menetä järkeäni (been there, done that). Joten... Oletettavasti paino liikkuu tällä hetkellä about 54 kilossa.

Kun painan;
51,4-52 kg, värjään hiukseni (toisin kuin aika monilla, mulla oli alle 40 kilosenakin tukka yllättävän hyvässä kunnossa, ja on nykyäänkin. Kynnet myös).
50-51 kg, ostan uusia (tavoite-)vaatteita.
alle 50 kg, okei. nyt en keksi mitään niin kivaa, mitä tässä painossa voisi tehdä. Lisään heti kun aivot jatkaa toimintaansa. :)
alle 49 kg -> alan ottamaan kuvia blogiin (itsestäni ja muista jutuista) En nyt tiedä mikä tavoite tämä itselleni on. Ehkä se, että 'kehtaisin' jonkinlaisia kuvia kummallisesta vartalostani julkaista.

Okei, mitäs tää nyt on? Aika sairaan tylsä lista. Luulin keksiväni motivoivia juttuja, välietappeja laihtumiseen, mutta kun ei niin ei.
Ainoa asia mikä tällä hetkellä ilahduttaa on se, että tavoitteeseen on matkaa vain 5 kiloa. Helppoa ja vaivatonta, nopeaa ja palkitsevaa.
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että nesteitä voi lähteä aika paljon muutamissa päivissä, mutta mulle mikä tahansa pienempi numero vaa'assa lämmittää sydäntä. Oli sitten 'todellista' laihtumista tai niitä kirottuja nesteitä joista laihdutuspalstat jaksaa paasata ja lytätä innokaiden laihduttajien ilon kun he kertovat viikossa laihtuneensa 3 kiloa. ''in your dreams hun!!'' ''Mitä kuvittelet, pelkkää nestettä, luuletko että ne läskit katoaa salaperäisesti parissa yössä?! luuseri!''
Argh.
Onneksi mulla ei tosiaan ole sitä ''höllyävää'' läskiä juurikaan, liikuntaa on kuitenkin tullut harrastettua ahkerasti viimeset.. 5 vuotta ainakin. Joten nesteet veks nyt pikapikaa, läskit ja lihakset sitten who cares?

Tällä hetkellä mulla ei ole koulua ollenkaan, ja unirytmi (tai hereilläolo-rytmi) on päin persettä. Tälläkin hetkellä kello on 15 yli 2, eilen menin nukkumaan 6 aikaan aamulla. Itse asiassa ajattelin valvoa koko hemmetin yön kun ei edes nukuta.
Nukun sitten päivällä niin saa helpommin skipattua ruoat. Ja yöt hereillä. Heh, taidan muuttua vampyyriksi...

Tosiaan, nyt maanantaina oli boosti-pv ruoan suhteen, hieman turvottaa mutta kyllä se tästä.

Seuraavat pari 3 päivää (ti,ke,to) sitten light-mehun avulla, perjantaina yksi kasvissosekeitto (tiedättehän sellaisia pakasteita, jaan sen paketin, 400g, yleensä kolmeen osaan jotka syön about klo 14, 17 ja 20, eikä kaloreita tule kuin 120).

Lauantaina juotava jogurtti (105 kcal yhdessä pullossa, vähän sokeria eikä rasvaa. Yleensä juon 2 osassa), sekä 1 päärynä (riippuen koosta, n. 50 kcal). + punnitus aamulla.

Sunnuntaina 1 kasvissosekeitto ja broilerkuutioita (115kcal/1g Rasvaa/ 100g, ite syön n. 60g. Niitä voi vaikka sekoittaa kasvissosekeittoon, niin tulee siitäkin vähän proteiinipitoisempi).

Maanantaina pussipuuro 120 kcal, 2 dl sokeritonta mansikkakeittoa 20 kcal ja 2 pientä klementiiniä (yht. 50 kcal).

Tähän saa nyt tältä kertaa päättyä tää listaus. Täytyy vielä mainita, etten tosiaan aio syödä noin loppuelämää, mutta epätoivoinen immeinen valitsee epätoivoiset keinot.

Ajatus kulkee taas suht kirkkaasti, ja tuli jostain syystä mieleen se ihmeluku, jota kaikkialla toitotetaan. ''Älä syö alle 1200 kcal tai kehosi menee säästöliekille''. Totta on, että ihmiset on erilaisia. Mutta mitä vittua se nyt on, kun sanotaan että ''et laihdu jos et syö / syöt hyvinhyvin vähän''. Siinäkin asiassa jokainen on oma yksilönsä, individuaaaali etten sanoisi, mutta totta hemmetissä laihtuu jos ei syö, terveisin nimimerkki Auschwitziin historian saralla syventynyt + muuta nettipaskaa ja omia kokemuksia muisteleva taliaivo.

Tämäkin asia on lihavien mussutusta, kun heitä niin kovasti ahdistaa kun toiset laihtuu ja oma käsi käy alati namipussissa. Ja joo, lääkärien ja muiden terveysheebojen saarnausta, heheh. Eihän se pidemmän päälle terveellistä olekaan, mutta silloin tällöin jos on mistä painoa pudottaa.

Mulla olisi kyllä aikaa pudottaa painoa terveellisesti. Mutta mulla ei nyt ole siihen halua. Tahdon kaiken nyt ja heti. Anteeks äiti kun musta ei tullutkaan täydellistä tytärtä.

Ps. Onko teksti mahdotonta lukea? Tajusin äsken että se voisi olla isommallakin fontilla..

Painavia asioita

Oukeii, täytyy nyt selkeyttää omia ajatuksia.
Painoni on tällä hetkellä 53.6kg, eli bmi 18,01. Kirjoitettuna näyttää ihan kauhealta.
Mutta eipä tässä mikään superkiire ole, maaliskuun alussa kun haluan painaa enintään sen 49 kg. Realistinen tavoite siis. Silloin olisi bmi 16,47. Kuulostaa ihan hyvältä, kai.

Tajusin juuri että mulla on hemmetin pitkät jalat, mutta hitusen lyhyet sääret. Nyyh. Reidet sen sijaan näyttää kummallisen pitkiltä. Selkä on ihan sopivassa suhteessa muuhun kroppaan. Miksi koskaan ei ole hyvä?

Pituus on yllättäen lisääntynyt parin viime vuoden aikana 2 sentillä, 170,5cm silloin, nyt 172,5cm. Ihan okei.

Vauvana kun tehdään (tai joku keskiarvo vanhempien pituuksista tai jtn) pituusennuste, mulle uumoiltiin n. 173-175 senttiä. Eli jos tuuri käy, kasvan tästä. Tai en nyt tiedä siitä tuurista.. Oon aina ollut pisin kavereistani (mikä ei sinäänsä ole mikään saavutus, ne on aika lyhyitä kaikki) eikä se ainakaan nuorena ollut kivaa. Tuntui jotenkin isolta ja kömpelöltä sirojen ja lyhyiden kavereiden vierellä.

Nyt täysi-ikäisenä, usean vuoden sairastelun jälkeen suhtaudun eri tavalla itseeni. Hieman eri tavalla.

Toiset on jo valmiiksi täynnä itseään

Peili on ehdottomasti pahin arvostelijani. Toisinaan peitän ne ja kuljen muutenkin superpeittävissä vaatteissa,
vaikka vain kotona olisinkin.
Toisella sijalla ovat toiset ihmiset. Oikeastaan luulen, että kuvittelen ainakin 85 % muiden ''vihaisista katseista'', ja nekin tulevat suurimmalta osin teini-ikäisiltä tytöiltä.

Silloin kun anoreksiani oli pahimmillaan, muu elämä oli katkolla. Aika yleistä joo, eihän siinä aikaa jäänyt muuhun kuin peilin tuijotteluun, aterioiden suunnitteluun, ruoan välttelyyn ja liikuntaan. Eristäydyin aika hyvin kaikesta, mitä vitun elämää se on??
Tavallaan ymmärrän miksi joillekin käy niin, toisaalta haluan sitä itsekin jossain määrin ja silti säälin vähäsen niitä, joille niin käy. Kuka haluaa olla _niiiin_ pakkomielteinen ruoasta ja omasta ulkonäöstä?Enkä tarkoita, että jos ei olisi pakkomielteinen, ei välittäisi itsestään. Että olisi ok olla jotain muuta kuin toooosi laiha. Mutta laihalla ja hoikalla on hiuksenhieno ero. Luisella ja liikunnallisella on eroa. Kaiken välillä on pieni uoma jonka voi halutessaan ylittää. Loppupeleissä ratkaisee tavalla tai toisella se, mikä ihmiselle itselleen on tärkeää. Kuinka hän näkee itsensä ja muut. Millä tavalla hän ajattelee arkipäiväisistä asioista, joita suurin osa pitää itsestäänselvyyksinä.

Ja miksi kirjoitin tämänkin...? En tiedä. Haluanhan itsekin olla laiha. Tai hoikka. Terve mutta laiha.
Elämän minä haluan, syyn herätä hymy huulilla joka päivä. Jonkun joka kertoisi että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Hyväksynnän, myös itseltäni.

kerran elämässä

Kerran olin laiha. Ihan liian laiha.
En itse edes nähnyt sitä, pienimmätkin vaatteet näyttivät silmääni valtavilta teltoilta.
Elämässäni oli vähän niinkutsuttuja ilonaiheita; lenkkeily, laihuus, ruoan välttely. Eikä se loppujen lopuksi edes ollut niin hauskaa.
Lääkärikäyntejä oli kuukausittain; milloin verikokeita, sisäpoliklinikan lääkärin tapaamisia, milloin ravintoterapeutin kanssa väittelyä typeristä ruokalistoista.
Sitten jouduin sairaalaan. Suljetulle viikoksi. Sen jälkeen syömishäiriöosastolle 4 kuukaudeksi.
Elämäni parasta aikaa? Ei todellakaan.

En edes huomannut laihtuneeni, mutta niin vain kävi. Se oli (ja on edelleen) naurettavan helppoa.

Nyt en kuitenkaan halua olla kaikista laihin. En halua olla kaikista sairain. Haluan syödä ja liikkua, jaksaa tehdä asioita joita haluan tehdä. Haluan jaksaa ajatella selkeästi ja pitää hauskaa.

Haluan kuitenkin olla laiha. En liian laiha. En aio vetää tätä hommaa taas överiksi.

39 kiloa on liian vähän. Ainakin minulle.

49 kuulostaa hyvältä. Luulisin. 172,5cm ei tarvitse enempää kiloja runkoonsa. 49 on täydellinen minulle. Itseänihän minä vain haluan miellyttää, en muita.

Haluan elämän. 5 vuotta olen jo hukannut, ihan huomaamatta. Nyt en halua hukata päivääkään.

Tietysti pikku juttu ennen sitä, nimittäin 5 kg painonpudotus (onneksi vain niin vähän...) ennen kuin olen tavoitteessani.

Been there done that. Olen painanut yli 60 kg. 5 vuotta sitten. Olen painanut alle 40 kg. 2,5 vuotta sitten. Painan 54 kg. Juuri tällä hetkellä. Olen myös painanut 49 kiloa. Se oli hyvä. Mutta kadotin sen. Nyt otan sen takaisin.

(kuvat weheartit)